Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Finavia julkaisee juttusarjan suomalaisen lentämisen historiasta kymmeneltä vuosikymmeneltä. Kolmannessa osassa käsitellään 1930-lukua.
1930-luvun aikana lentomatkustaminen yleistyi huomattavasti: kun vuonna 1930 lentokonetta käytti matkustamiseen noin 6 000 ihmistä maailmassa, oli luku vuoteen 1938 mennessä jo 1,2 miljoonaa henkeä.
Ensimmäinen siviililentokenttä valmistui Turun Artukaisiin vuonna 1935. Seuraavana vuonna valmistui Helsinki-Malmin lentoasema. Näin Suomessakin siviili-ilmailu kehittyi. Vuosikymmenen lopulla kotimaan reitit kattoivat jo Suomen suurimmat kaupungit, ja lentämällä pääsi aina Petsamoon saakka.
Väinö Bremerin seikkailut tunnetuiksi maailmalla
1930-luvulla suomalaisen ilmailuharrastuksen tunnetuin nimi oli ehdottomasti kapteeni Väinö Bremer, joka niitti kansainvälistäkin kunniaa lentoseikkailuillaan. Bremer lensi Junkers A 50 Junior -urheilukoneellaan useamman ennätyspitkän lennon 1930-luvun alussa: ensin Euroopan ympäri (1931), sitten kaikkiaan 30 000 kilometriä Helsingistä Kapkaupunkiin ja takaisin (1932) ja lopulta maapallon ympäri vuonna 1933 – tosin valtameren ylitykset tehtiin laivalla.
Bremerin Junkers A50 Junior eli ”Junnu”-kone löytyy tätä nykyä Helsinki-Vantaalta. Lisää kapteeni Bremerin ja Junnun seikkailuista voit lukea täältä.
Suomen ilmavoimat altavastaajana talvisodassa
Merilentotoiminnan valtakausi päättyi 1930-luvulla myös Suomen ilmavoimissa, joka siirtyi pääasiassa maalta toimivaan kalustoon. Ilmavoimat kehitti myös hävittäjäosaamistaan, vaikka aikakauden ilmasodan muotioppi, douhetismi, korosti ennen kaikkea tehokkaiden pommikoneiden merkitystä.
Neuvostoliiton ja lähestyvän suursodan uhka alkoi vuosikymmenen puolivälissä käydä ilmeiseksi, ja siksi ilmavoimat alkoi koota Suomelle vahvempaa lentokalustoa. Varautumisohjelmassa ilmavoimille hankittiin muun muassa hollantilaisia Fokker D.XXI -hävittäjiä, Fokker C.X -tiedustelupommittajia sekä brittiläisiä Bristol Blenheim -pommittajia.
Kalustohankinnat eivät kuitenkaan pelastaneet siltä todellisuudelta, että Suomen ilmavoimat oli marraskuussa 1939 syttyneessä talvisodassa todellinen altavastaaja, eikä tilanne juuri parantunut sodan aikana. Arvioiden mukaan Neuvostoliitolla oli Suomen rintamalla käytössään ainakin 700 hävittäjää ja 800 pommikonetta, kun Suomen taisteluvahvuus sodan alussa oli 31 hävittäjää ja 17 pommikonetta, ja sodan lopussakin yhteensä alle 300 konetta, tiedustelukoneet mukaan lukien.
Ennen sotaa hankitut Fokker-koneet osoittautuivat ilmavoimien tärkeimmäksi – ja lähes ainoaksi taistelukuntoiseksi – aseeksi. Fokkerien on kerrottu pudottaneen talvi- ja jatkosotien aikana jopa 250 Neuvostoliiton konetta, kun niistä tuhoutui vain viisi.
Hävittäjiä käytettiin sodassa ennen kaikkea torjuntatehtäviin rintaman selustassa ja turvaamaan siviilikohteita, kuten kaupunkeja ja rautateitä, pommituksilta. Suomen ainoa varsinainen hävittäjärykmentti saavuttikin talvisodassa 169 ilmavoittoa. Eräs talvisodan oppeja olikin se, että hävittäjätaktiikka, ilmataistelutaidot ja hävittäjien suorituskyky olivat sodankäynnissä määräävämpiä kuin viholliskoneiden lukumäärä.
Opit tulivat nopeasti käyttöön, kun Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota alkoi vuonna 1941.
Sarjan seuraava osa käsittelee suomalaista ilmailua 1940-luvulla.
Lue sarjan edelliset osat 1910-luvun ja 1920-luvun ilmailusta Suomessa.
